OTTO WALLENIUS 1855-1925          Elina Lähteenmäki

Nuoruusvuodet maalarina

Otto Wallenius syntyi Kemin maaseurakunnassa vuonna 1855. Hän oli nuorimmainen virkamies Johan Konstantin Walleniuksen ja tämän puolison Catharina Margaretan kahdestatoista lapsesta.

Wallenius pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta ja aloitti 1875 luonnontieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän suoritti joitakin kursseja matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, mutta osallistui lukujen ohella yliopiston piirustuslaitoksen opetukseen. Taideopinnot nousivat heti alussa etusijalle. Wallenius edistyi nopeasti ja sai muutaman kuukauden päästä opettajansa Adolf von Beckerin suosituksella yliopiston piirustusstipendin neljäksi vuodeksi. Pian Walleniuksen kohdalle ei enää merkitty muita opintosuorituksia kuin "työskentelee koko ajan piirustussalissa".

Toukokuussa 1877 Wallenius anoi yliopiston kanslerin lupaa "piirustus- ja maalausopintojen vuoksi matkustaa kahdeksi vuodeksi Pariisiin". Hän lähti matkaan heti alkukesästä ja opiskeli Pariisissa seuraavat kolme vuotta. Pariisissa työskentelivät myös Walleniuksen ikätoverit. Albert Edelfelt siirtyi Antwerpenistä Pariisiin 1874, Maria Wiik matkusti sinne 1875 ja Gunnar Berndtson 1876. Vuonna 1877 joukkoon liittyivät Walleniuksen ohella mm. Amelie Lundahl, Ville Vallgren, Ernst Nordström, Aukusti Uotila ja Walter Runeberg sekä seuraavana keväänä Robert Stigell.

Wallenius jakoi asuntonsa Rue Bonaparten numero 24:ssä Aukusti Uotilan kanssa, johon oli ystävystynyt jo yliopiston piirustussalilla. Stigell sai asunnon samasta talosta, ja lähistöllä sijaitsivat mm. Vallgrenin ja Berndtsonin asunnot. Ateriat nautittiin samoissa kuppiloissa. Vallgrenin kertoman mukaan "Edelfelt istui aina ranskalaisten ystäviensä kanssa ja puhui sujuvasti ranskaa. Me Suomesta, Uotila, Wallenius ja Ernst Nordström olimme enemmän omassa nurkassamme". Juhlia järjestettiin usein, suurempia yhteispohjoismaisia voimin. Wallenius oli mukana mm. Carl Larssonin järjestämässä joulujuhlassa, jossa viinin virittämä ruotsalais-suomalainen yhteislaulu pysäytti Vallgrenin kertoman mukaan "satoja ihmisiä alas bulevardille kuuntelemaan".

Elämä suurkaupungissa toi mukanaan myös huolia, joista rahapula oli tavallisin. Kaikki lainasivat toinen toisiltaan. Wallenius lähetti Stigellille Roomaan rahaa ja joutui taas itse elämään velaksi. Uusia tulokkaita odotettiin innolla: "Nyt Uotila tullut kuten kirjoitin ja vapauttanut meidät tämän maailman pahuudesta ja taistelusta. Mutta en vielä tiedä voiko hän lainata minulle enempää, sillä hänen vekselinsä on lykkäytynyt tuonnemmaksi. Hän saa rahansa vasta tammikuussa – ". Myöhemmin Wallenius totesi, ettei Uotilakaan ollut "niin rikas kuin luulin". Wallenius odotti hartaasti mahdollista matkastipendiä. Taideyhdistys myönsikin hänelle valtion matka-apurahan jo 1878 sekä myöhemmin vielä kahdesti.

Walleniuksen tavoitteena oli päästä opiskelemaan Pariisin Taideakatemiaan, mieluiten Louis Cabanelin oppilaaksi. Cabanelin ateljeehen Wallenius ei kuitenkaan päässyt, sillä tämä piti hänen piirustustaitojaan vielä liian kehittymättöminä. Walleniuksen esittelijänä toiminut Edelfelt paheksui Cabanelin ylimielisyyttä. Kerta kerran jälkeen he saivat juosta mestarin luona pääsemättä vastaanotolle aivan mitättömistä syistä – milloin Cabanel oli väsynyt lounaan jälkeen, milloin hänen sukulaisensa oli käymässä jne. Vasta lokakuussa Wallenius pääsi opintojen alkuun, kun Edelfelt palasi kesälomaltaan. Wallenius hyväksyttiin hänen suosituksestaan oppilaaksi Jean-Léon Gérôme’in ateljeeseen, jossa Edelfelt itse ja Gunnar Berndtson opiskelivat.

Wallenius edistyi maalausopinnoissaan hyvään tahtiin. Hän osallistui ensi kertaa Suomen Taideyhdistyksen näyttelyyn 1878. Ensimmäiset näyttelyaiheet "munkki" ja "pukukuva 1600-luvulta" olivat tyypillisiä Ecole des Beaux-Artsin oppilastehtäviä, mutta seuraavan vuoden näyttelyyn valmistui jo itsenäisempiä aiheita: kaksiosainen laatukuva "Erehdys" sekä kaksi maisemaa Fontainebleausta. Maisemat syntyivät edellisen kesän tuloksena. Wallenius oli työskennellyt Uotilan kanssa Barbizonissa, jonne oli tapana hakeutua kesälomalla juuri maisemaharjoitelmia varten. Vuonna 1879 Walleniuksen tuttavastaan lehtori Strengistä maalaama muotokuva hyväksyttiin Pariisin salonkinäyttelyyn. Vaikka mukana oli tuhansia teoksia, oli pääsy salonkiin niin varhain merkittävä askel nuorelle taiteilijalle. Seuraavanakin vuonna Wallenius oli mukana salongissa – teoksella "Pêcheuse finlandaise", "Kalatyttö".

Palattuaan kotimaahan Wallenius työskenteli pääasiassa kotiseudullaan Kemissä ja Oulussa. Ranskassa syntyneiden teosten jälkeen häntä kiinnostivat ensisijaisesti kotimaiset aiheet – niin maisemat kuin henkilösommitelmatkin. Kansallinen leima oli vannoutuneena fennomaanina tunnetulle Walleniukselle tärkeä. Kun Taideyhdistyksen sihteeri B.O. Schauman luonnehti Hufvudstadsbladetin näyttelyarvostelussa "Kalatyttö" –maalauksen olevan "aiheeltaan suomalainen, mutta mallien ranskalaisia", kirjoitti Wallenius suuttuneensa Schaumanille, että päähenkilöt olivat niin kasvoiltaan kuin puvuiltaankin kemiläisiä. Se, että Schauman ei kyennyt erottamaan Pohjanmaan talonpoikaistyttöjä ranskalaisista ihmistyypeistä osoitti, miten kyvytön tämä oli taideteoksia arvioimaan. Samassa näyttelyssä ollutta mustalaispukuisen naisen muotokuvaa oli niin ikään kutsuttu ranskattareksi. Tämänkin Wallenius halusi oikaista – teos oli maalattu Pariisissa, mutta mallin istui suomalaistyttö, "eräs neiti Helander".

Schauman laiminlöi Walleniuksen mielestä vastuunsa nuoria taiteilijoita kohtaan, joiden myyntimahdollisuudet ja uran taidekriitikko saattoi kertaheitolla tuhota. Herkkyys arvostetulle on voinut osaltaan jarruttaa Walleniuksen esiintymistä taiteilijana. Schaumanin edellisellä kerralla arvosteltua hänen "mahdottomia" maalauksiaan Wallenius ei kahteen vuoteen ollut osallistunut Taideyhdistyksen näyttelyihin.

Ateljeesta näyttämölle

Maalaamisen tielle tuli myös toinen harrastus. Wallenius oli nuoresta asti ollut kiinnostunut teatterista ja erityisesti musiikista. Hän oli ennen Pariisiin lähtöään laulanut veljensä kanssa Suomalaisen teatterin vapaaehtoisessa kuorossa ja voittanut kauniin äänensä ja sorjan ulkonäkönsä vuoksi fennomaanisten seurapiirien suosion. Pariisi merkitsi hänelle paitsi kuvataiteen, myös musiikin ja teatterin todellista keskipistettä. Hän kirjoitti innoissaan Stigelille: "Nuotteja täällä on [- - ], joten kunhan kaikki nyt menee hyvin, on meillä varmasti kohta täysi kvartetti koossa kunhan sinä saavut täyttämään baritonin paikkaa". Wallenius soitti taitavasti pianoa –" kaiken päivää milloin hänellä ei ollut maalaustyötä kesken", kertoo Edelfelt. Walleniuksella oli tapana huvitella laulamalla falsetissa, mikä toisinaan koetteli Edelfeltin huumoritajua. Hän moitti Walleniuksen suhtautuvan taiteeseen yhtä kevyesti kuin mielipuuhaansa "tanssia, pukeutua naiseksi ja brodeerata tai ommella ompelukoneella tai, mikä kauheinta, laulaa naisen äänellä pitkiä aarioita falsetissa". Silti saattoi Edelfelt pitkän työpäivän päätteeksi lähteä Walleniuksen luokse pianonsoittoa kuuntelemaan.

Suomalaisen teatterin kuorossa Wallenius tuli tutuksi teatterin johtaja Kaarlo Bergbomin kanssa, johon sitten tulevinakin vuosina piti yhteyttä. Bergbom värväsi ahkerasti uusia kykyjä teatteriin ja toivoi Walleniuksenkin lähtevän mukaan. Kolhut maalarin itsetunnolle tekivät näyttelijän uran sitäkin houkuttelevammaksi. Vuonna 1884 saamansa matkastipendin Wallenius käytti maalaustyöhön Pariisissa, mutta kypsytteli samalla ajatusta suunnan vaihtamisesta. Pitäessään seuraa Pariisin teattereita koluamaan saapuneelle Bergbomille Wallenius teki päätöksensä ja otti kiinnityksen vakituiseksi näyttelijäksi Suomalaiseen teatteriin. Samoihin aikoihin ilmestynyt, Walleniusta loukannut näyttelyarvostelu oli omiaan vahvistamaan päätöstä.

Wallenius näytteli Suomalaisessa teatterissa aktiivisesti kuusi vuotta, yli viidessäkymmenessä eri roolissa. Näytelmät ulottuivat Shakespearen klassikoista ja ajan eurooppalaisista viihdenäytelmistä Ibsenin, Björnsonin tai Canthin moderniin realismiin. Monet Walleniuksen päärooleista kuuluivat nykyään jo unohtuneisiin kappalaisiin, kuten Don Cesar de Bazanin rooli näytelmässä "Kuningas ja katulaulajatar", nimiroolit näytelmissä "Farinelli" ja "Mestari Pathelin" ja "sävelniekka" Jules Franzin rooli näytelmässä "Pianon ääressä". Wallenius oli mukana niin laulu – kuin puhenäytelmissä, mutta tuntuu saaneen eniten kiitosta lauluosioistaan. Niitä varten hänet ja samaan aikaan kiinnitetty Lilli Kurikka ensisijaisesti pestattiinkin. Myös Walleniuksen maalaustaidoista oli teatterissa hyötyä, sillä hän sai maalata lavasteita yhdessä Alarik Böökin kanssa, joka Walleniuksen tavoin tunnettiin taidemaalarina että näyttelijänä.

Suomalaisen teatterin henkilökuntaa ja yleisöä yhdisti fennomanian voimakas aatteellinen pohja. Esitykset olivat suomenkielisiä – käännöstekstejä tai, sitä mukaan kuin sellaisia syntyi, kotimaisia näytelmiä. Kun lähes kaikki näyttelijät Walleniuksen tavoin olivat ruotsinkielisiä, oli suomen oppiminen ja käyttö teatterilaisten jatkuvana kompastuskivenä. Pestattiin kielenopettajia korjaamaan virheitä ja vaikeaa ääntämistä, ja koetettiin rajoittaa näyttelijöiden taipumusta puhua keskenään ruotsia. Wallenius käytti kirjeenvaihdossaan Kaarlo Bergbomin ja Eliel Aspelinin kanssa osittain suomenkieltä, mutta siirtyi helposti ruotsiin – selittäen kerran leikillisesti kemiläisen murteensa varmasti loukkaavan Eliel Aspelinin akateemiseen kieleen tottuneita korvia. Maalauksensa Wallenius signeerasi jo opintovuosinaan usein yksinkertaisella V:llä.

Wallenius piti teatterinäytäntöjensä ohella myös yksityiskonsertteja eri puolilla Suomea. Paikalliset lehdet kiittivät lämpimästi näitä arvokkaita tilaisuuksia. Hänen lauluaan luonnehdittiin "vaikuttavaksi", siinä oli "tunnetta ja makua", hänen äänensä oli "soinnukas ja hyvin koulutettu", hän esiintyi "eläytyvästi, musikaalisen vivahteikkaasti" ja osasi luoda oikean tunnelman – oli ohjemassa sitten Verdin aarioita, saksalaisia liedejä tai suomalaisia kansanlauluja. Suomalaisen teatterin tarjoamat mahdollisuudet saada lauluopetusta – mm. Emmy Achtén ohjauksella – alkoivat tuntua riittämättömiltä, kun Wallenius yhä selvemmin suuntautui laulajan uralle. Hän matkusti Pariisiin ja pääsi tunnetun Edmond Duvernoyn oppilaaksi – saman josta hiukan myöhemmin tuli Aino Achtén suuresti rakastama opettaja. Wallenius opiskeli Duvernoyn johdolla ensin keväällä ja kesällä 1889 ja jatkoi näitä opintoja jätettyään Suomalaisen teatterin.

Kun Emmy Achté alkoi yksityisesti järjestää oopperailtoja Aleksanterin-teatterin vuokralaisena Bulevardilla, liittyi Wallenius Emmyn ryhmään yhtenä sen kantavista voimista. Hänestä tuli Achtén perheessä hyvä tuttu. Tytär Aino muisteli lapsuudenkotinsa illanviettoja: "- laulettiin ja soitettiin yöt läpeensä, nuori Oskar Merikanto tavallisesti pianon ääressä. Äitini lauloin silloin mukaansatempaavalla, dramaattisella tavalla, joko yksin taikka duettoja yhdessä Abraham Ojanperän tai Otto Walleniuksen kanssa."
"Kotimaisen oopperan" näytännöt kestivät kevät – ja syyskauden 1892, jonka jälkeen Wallenius astui aimo askeleen urallaan: hän pääsi Tukholman Kuninkaallisen oopperan laulajaksi. Wallenius esiintyi Tukholmassa kahden vuoden aikana eri rooleissa, joista merkittävin – Walleniuksen laulajauran kohokohta – oli kreivi Lunan osa Verdin "Trubaduurissa".

Wallenius suunnitteli vielä opintojen jatkamista ja lähti lokakuussa 1897 valtion matkastipendin turvin Milanoon. Tähän tuntuvat määrätietoiset pyrkimykset kuitenkin katkennen. Avioiduttuaan vuonna 1900 ruotsalaisen Karoliina Viktoria Wahlströmin kanssa Wallenius muutti pysyvästi Kemiin. Kotiseudulla hän oli luonnollisesti kysytty kuuluisuus ja konsertoikin varsin paljon, mutta ei enää esiintynyt muualla. Maalauksia syntyi yhä, mutta enemmänkin harrastuksen vuoksi, sillä taiteilijaura oli jo jäänyt toteuttamatta. Wallenius vietti puolisoineen rauhallista elämää viljellen pientä palstaa Männiköksi kutsutulla tilallaan. Talossa asuivat lapsettoman avioparin seurana myös Walleniuksen kaksi naimatonta sisarta.

Syitä Walleniuksen vetäytymiseen on arvailtu. Walleniuksen kerrotaan itse sanoneen vain kyllästyneensä taiteilijapiirien pintapuolisuuteen ja tyhjyyteen. Romantiikkaa sisältyy uskomukseen, että Wallenius olisi luopunut laulajaurasta äitinsä dramaattisen kuoleman jättämän muiston johdosta: vasta ylioppilaaksi valmistunut Wallenius oli itse mukana, kun hänen äitinsä hukkui höyrylaivan tulipalossa pelastusveneen kaatuessa. Todellisuudessa mahdollisuudet luoda oopperalaulajan uraa olivat lopulta vain harvalle avoinna. Kilpailu oli kovaa, ja Walleniukselle riitti vaatimattomampi elämä ja kotiyleisön tunnus.

Walleniuksen taiteelliset lahjat kehittyivät siis pisimmälle oopperan parissa. Esittävien taiteiden katoavan luonteen vuoksi ovat nämä ansiot ajan myötä unohtuneet. Walleniuksesta vain oman osuutensa kertovat maalaukset ovat hieman paremmin tunnettuja. Parhaimmissa teoksissaan Wallenius yltää kuuluisten taiteilijatovereidensa rinnalle, mutta paikoin voi vaistota kesken jättäneelle taiteilijalle ominaisen kypsymättömyyden. "Tulkinta ja taiteellinen tunne", joiden heräämistä eräs kriitikko Walleniuksen kohdalla jäi odottamaan, eivät ehkä oikein ehtineetkään kehittyä.

Walleniuksen vaiheet ovat lopulta varsin kuvaavia ajan kulttuuritilanteessa. Kansallista identiteettiä rakentavassa Suomessa oli ollut välttämätöntä hartiavoimin leipoa kotimaista taidetta ja taiteen tekijöitä – niin maalaustaiteen, teatterin kuin musiikinkin alueilla. Fredrik Cygnauksen lukuisat poleemiset kirjoitukset ja mesenaatin kutsumus edustavat tämän toiminnan ydintä. 1870-luku merkitsi tietynlaista kulminaatiota. Taiteilijoiden määrä oli täyttänyt tavoitteensa, ja suuresta hyvien piirtäjien joukosta alkoivat siivilöityä todelliset lahjakkuudet. Edeltävien vuosikymmenten kaikkisyleilevä tendenssi riitti vielä rohkaisemaan nuoria alkuun – rahallista tukea irtosi jopa aikaisempaa helpommin. Mutta uusi polvi joutui kohtaamaan realiteetit: taiteen taso ja vaatimukset nousivat, kilpailu koveni, pelkkä innostus ja kohtalaiset taipumukset eivät enää riittäneet taiteilijan uran loppuunviemiseen.

Curriculum

1855 syntyi 9.4. Kemissä
1874 ylioppilas Oulussa
1875 syksystä alkaen opiskelija Helsingin yliopiston matemaattis-luonnotieteellisessä tiedekunnassa sekä yliopiston piirustuslaitoksella; piirustuksen opettajana Adolf von Becker, keväällä 1877 Hjalmar Munsterhjelm
1877 alkukesästä Pariisiin, opiskelija lokakuusta alkaen Ecole des Beaux-Artissa J.-L.Gérôme’in johdolla, kävi välillä kotimaassa ainakin 1879
1880-1883 työskenteli Kemissä ja Oulussa
1883 syksystä 1884 kesään Pariisi
1884 kesästä 1890 kevään loppuun Suomalaisen teatterin näyttelijä: piti lisäksi yksityiskonsertteja eri puolilla Suomea
1889 kesällä Pariisi, lauluopintoja Edmond Duvernoyn johdolla
1890-1891 Pariisi, lauluopintoja Edmond Duvernoyn johdolla
1892 laulaja Emmy Achtén "Kotimaisessa oopperassa"
1893-1895 Tukholman Kuninkaallisen oopperan laulaja
1897 opintomatka Milanoon lauluopintoja varten, ilmeisesti kevääseen 1898 saakka
1900 avioitui Karoliina Viktoria Wahlstömin (1848-1915) kanssa, asuivat Kemissä
1900-1925 esiintyi Kemissä, viimeinen konsertti 70-vuotispäivänä 1925
1925 kuoli 24. kesäkuuta Kemissä
- Suomen Taideyhdistyksen näyttelyt 1878, 1879, 1880, 1881, 1884 ja 1886
- Pariisin Salonki 1879, 1880
- Suomen Taideyhdistyksen III dukattipalkinto 1878, I dukaatipalkinto 1880
- Valtion matkastipendit 1878, 1880, 1884
- Teoksia julkisissa kokoelmissa: Kemin taidemuseo, Cygnaeuksen galleria, Turun taidemuseo, Suomen
Kulttuurirahasto, Gösta Serlachiuksen taidemuseo, Aineen taidemuseo, Pohjanmaan museo

Painamattomia lähteitä:
Helsingin yliopiston arkisto, Helsinki
Kanslerinviraston saapuneet asiakirjat 1877, No 31; Konsistorin anomusdiaari 1875, No 256; Matemaattis-luonnontieteellisen osaston arkisto, matrikkeli 1873-1886.

Kemin taidemuseo, Kemi
Tani, Tyyni, "Otto Vallenius", Tunnettuja ja tuntemattomia Lapin kuvataiteilijoita 1800- ja 1900-luvulta, Kemin taidemuseon monisteita 1, 1984

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjallisuusarkisto, Helsinki
Otto Walleniuksen kirjeet Eliel Aspelin–Haapkylälle ja Kaarlo Bergbomille.

Svenska Litteratursällskapet, Helsinki.
Albert Edelfeltin kirjeet Alexandra Edelfeltille.

Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, Helsinki.
Otto Walleniuksen kirjeet B.O. Schaumanille ja Robert Stigelille.

Painettuja lähteitä:
Ackté, Aino, Muistojen kirja. Helsinki 1926
Räikkönen, Karin, "Muistelmia Otto Valleniuksesta", Jatuli IV, Kemi 1953.
Vallgren, Ville, ABC bok med bilder. Helsingfors 1917.